Hei tiitti!
Kaipaatko välillä juttuseuraa? Haluaisitko jakaa asioita ihmisen kanssa, joka on perehtynyt sukupuolen moninaisuuteen? Turun seudun Seta voi tarjota sinulle tukihenkilön, joka tuntee transihmisiä ja erityisesti transvestiitteja mietityttäviä asioita ja haluaa tarjota sinulle aikaansa ja tukeaan. Tukihenkilöt ovat ihmisiä, jotka haluavat tehdä vapaa-ajallaan mielekästä vapaaehtoistyötä ja tukea ja auttaa sinua löytöretkellä omaan sukupuoleen. Tukihenkilö on tarkoitettu ensisijaisesti henkilöille, jotka eivät ole vertaistuen piirissä. Tukihenkilöitä sitoo salassapitosopimus ja kaikki yhteydenpito voidaan järjestää Turun seudun Setan kautta.
Jos kiinnostuit, niin ota yhteyttä Turun seudun Setaan, kirsi.mikkonen@tuseta.fi tai 045-123 4877.
Turun tiitit (TuTi)
Turun tiitit on Turun ja lähialueiden transvestiittien yhteisö, joka toimii etupäässä Tusetan toimiston tiloissa. Toimintamme painottuu pääasiallisesti vertaistuen antamiseen, mutta myös rentoon ja mukavaan yhdessäoloon. Toimimme yhdessä myös muiden Tusetan yhteisöjen, kuten Transryhmän ja Mummolaakson kanssa. Kontakteja on myös Turun Balettiin. Turun tiitit ovat mukana myös valtakunnallisen transvestiittiyhdistys DreamWearClub ry:n toiminnassa.
Pyrimme mahdollisuuksien mukaan viemään kokoontumisia myös Tusetan toimiston ulkopuolelle, kuten erilaisiin kulttuuritilaisuuksiin ym. Mukaantulo ei edellytä pukeutumista, vaan kukin voi olla oma itsensä juuri niin kuin haluaa. Jos kuitenkin pukeudut, voit tehdä sen vaikkapa Tusetan toimistolla.
Tule siis mukaan toimintaamme – me teemme tästä yhteisöstä juuri sellaisen kuin haluamme! Tapaamispäivät yleensä kuukauden viimeisenä perjantaina klo 19-21 toimistolla. Tarkista ajat kalenterista.
Vetäjänä toimii Jaana. Lisätietoja toimistolta.
Minna Christinen blogi
|
|
"ITE OOT" !
16.5.2012
Minna on viime viikkojen aikana tutkaillut netin keskustelupalstoja – ja masentunut! Taso on järkyttävä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Suomalainen "keskustelu" on jankuttamista, inttämistä, loanheittoa ja turhanaikaista parjausta. Muutakaan selitystä en moiselle käyttäytymiselle keksi, kuin että se on meillä geeneissä. Huolimatta moderneista kotitietokoneista, me olemme edelleen metsäläisiä, jotka lähtevät kirveen kanssa joen yläjuoksulle varmistamaan ettei vieraita lastuja enää tule alajuoksulle. Tässä valossa operaattoreiden sloganit "ihmisten sosiaalisesta kohtaamisesta" tuntuvat lähinnä naurettavilta. Entä voiko kokonaisen kansan leimata juntiksi? Kyllä se valitettavasti siltä vaikuttaa.
Pahnanpohjimmaisena keskustelupalstana on kyllä Suomi24, eli "Suoli24", kuten sitä ironisesti nimitetään. Tällä palstalla suorastaan kilpaillaan siitä, kuka toiselle osaa pahemmin sanoa. Suomi24:ssä on useita foorumeita, joista Romani-foorumi on kaikkein lohduttomin. Sinne on kerääntynyt katkeroitunut ja kateellinen – anteeksi vain – roskajoukko, joka mollaa romaneita mennen tullen ja romanit tietenkin puolustautuvat antaen takaisin samalla mitalla. Nämä kirjoittajat eivät hallitse suomen kieltä edes välttävästi ja useimmiten heidän ajatuksensa (jos sitä yleensä onkaan) hukkuu kirosanojen ja alatyylisten ilmausten sekaan. Keitä nämä "järjen jättiläiset" sitten ovat? Profiili voisi olla seuraava: keski-ikäinen, huonosti koulutettu, työtön ja jonkin verran alkoholisoitunut kansalainen, joka kokee tulleensa yhteiskunnan taholta kaltoin kohdelluksi ja joka näkee kaikkialla häntä uhkaavia tahoja. Joukossa on kyllä selvästi koulutettuakin väkeä, jotka ovat ilmiselvästi Perussuomalaisten äänestäjiä. Heitä ei ole varmaankaan kovin paljon, mutta kiertämällä palstalta toiselle, he antavat kuvan laajemmastakin kansanjoukosta. Olen löytänyt tällaisia "räksyttäjiä" vauva-palstojen äideistä seniori-palstojen eläkeläisiin. Entä mistä tällainen vihakirjoittelu ja loanheitto sitten kumpuaa?
Syitä on varmasti useita, mutta päällimmäinen kai lienee tyytymättömyys poliittiseen päätöksentekoon. Mahtavatko päättäjät edes tietävät, että keskustelupalstoilla muhii jonkin asteinen uusi nuijasota? Suomalaisilla kun on tunnetusti pitkä pinna. Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen on ollut huolissaan keskustelupalstojen tasosta ja on väläytetty joidenkin palstojen muuttamista siten, että kirjoittelu olisi mahdollista vain rekisteröidyllä nimimerkillä tai jopa omalla nimellä. Sananvapauden puolustajat älähtävät heti. Yleisen keskustelun kannalta olisi parasta, että häiriköt heivattaisiin pois foorumeilta, mutta kun se "haissstaitepasskka"-kommentti on joidenkin uusliberaalien mielestä yhtä arvokas kuin asiallinenkin kommentti. Ja katin kontit, sanoo Minna! Jos ei kerran ole mitään asiallista sanottavaa, olisi sitten parasta olla kirjoittamatta yhtikäs mitään. Niin yksinkertaista se on. Eikä tällä ole mitään tekemistä kirjoitustaidon, vaan asiallisen sanottavan kanssa. Jos on tärkeää ja kiinnostavaa asiaa, voidaan tällaisella palstalla kirjoitusasusta kyllä tinkiä. Tuskin kukaan sentään on niin pösilö, että menee omalla nimellään kirjoittelemaan alatyylisiä kommentteja – tai hetkinen – lukemani perusteella kaikki on kyllä mahdollista!
Entä sitten mitalin toinen puoli – hyvät palstat? Täytyy jälleen kerran todeta, että Minnan surffailujen perusteella sateenkaariväki vetää taas pisteet kotiin. Ranneliikkeen keskustelupalstasta jäi erittäin positiivinen kuva ja omaksi tuntemani transihmisten palsta Puuteri on valvottuna erittäin korkeatasoinen. Kiitos siitä kuuluu perustajille ja moderaattoreille. Suomi24:n homo- ja lesbofoorumit vaikuttavat melko asiallisilta, mutta "suolen" trans-palstasta ei voi sanoa samaa. Siellä majailee joitakin ilkeämielisiä ihmisiä, jotka ampuvat kaikkien muiden ajatukset alas ja tekevät omista ongelmistaan yleistyksiä. Entä sitten lehtien palstat? Vaikka lehden nimi on luotettava, saattaa netin foorumi olla melkoisen suunpieksennän vallassa. Kun puhutaan sananvapaudesta, niin mitä sillä oikeastaan tarkoitetaankaan? Nämä nykyajan nettipalstathan ovat kuin vanhat kunnon yleisönosastot. Vain valvonta puuttuu, tai se on olemattoman vähäistä ja ontuvaa. Vain ruumiit vihelletään, kuten joskus jääkiekossa. Suomalaisilta ei kerta kaikkiaan onnistu fiksu keskustelu ilman tappouhkauksia ja tolkutonta vihanlietsontaa. Miten mahtaa olla keskustelujen taso muiden maiden palstoilla? En millään jaksa uskoa, että jossakin muussa maassa alitettaisiin suomalaisten suorittama taso kansanluonteemme tuntien. Meillä on heikko itsetunto ja siksi Jussi puristaa kättä nyrkkiin koneella ja ampuu eetteriin viestin täynnä vihaa ja tyydyttää näin oman turhautuneisuutensa.
Erästä toista äärilaitaa edustavat ne kirjoittajat, jotka näkevät rasismia sielläkin missä sitä todellisuudessa ei ole. Heidän takiaan on vanha Suomi-filmi “Pekka ja Pätkä neekereinä” muutettu muotoon “Pekka ja lyhytkasvuinen monikulttuurisina” ja heidän takiaan John Waynen vanhat lännenfilmit tekstitetään uudelleen ja sana “intiaani” muutetaan muotoon “Pohjoisamerikkalaisen alkuperäiskansan edustaja”. Äly hoi, älä jätä! Eikö tässä opita koskaan kohtuullisuuteen, vai pokkuroidaanko loputtomiin jotakin mielensäpahoittajaa, jolla on herneet nenussa pienimmästäkin? Minna ainakin peräänkuuluttaa tervettä järjenkäyttöä, oli palsta tai asia sitten mikä tahansa. Keskustelupalstojen lumo ja suosio perustuu juuri siihen, että kaikki saavat sanoa mielipiteensä. Eri asia sitten on se, pitääkö muiden sietää asiattomuuksia ja kiusanhenkistä härnäämistä. Itse kannatan rekisteröitynyttä kirjoittelua nimimerkin suojissa, koska monilla palstoilla moderointia ei ole, tai moderaattorit eivät välitä pätkääkään – anteeksi lyhytkasvuistakaan!
Hyvää alkukesää kaikille!
VALTAELIITIN TITANIC-RISTEILY (8.4.2012)
Titanic-laivan uppoamisesta tulee 15.4. kuluneeksi 100 vuotta. Tragediaa muistellaan lehdissä ja televisiossa näkyvästi. Onnettomuudessa kuoli 1523 ihmistä ja heistä suuri osa pelastusveneiden puutteen vuoksi. Laivalla oli veneitä aivan liian vähän ja ne laskettiin vesille puolityhjinä. Ensimmäisen luokan matkustajat olivat etuoikeutettuja pääsemään veneisiin, kun taas toisen ja varsinkin kolmannen luokan matkustajat joutuivat odottamaan vuoroaan, kunnes oli aivan liian myöhäistä. Naiset ja lapset olivat tietenkin etusijalla - varsinkin jos olit sieltä ensimmäisestä luokasta. Kolmannen luokan väellä ei sitten ollutkaan niin väliä. Pelastustoimien epäonnistuminen oli useiden surkeiden sattumusten summa. Lähistöllä ankkurissa olleen Californian miehistö luuli hätäraketteja ilotulitteiksi, joilla Titanic juhlisti neitsytmatkaansa!
Kaukaa tullut Carpathia teki sen mitä oli tehtävissä ja poimi ruumiita merestä. Luokkajako oli siis tiukka ja ihmiset muuttuivat samanarvoisiksi vasta armollisen kuoleman tullessa hyytävän meren syleilyssä. Näin siis 100 vuotta sitten. Entä tänä päivänä?! Ei mitään uutta auringon alla. Ihmiskunta jatkaa maallista vaellustaan iloisesti eteenpäin sortaen edelleen heikompiaan. Elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki antoi äskettäin The Guardian -lehdelle haastattelun, jossa hän ykskantaan totesi, että maailman valtaapitävä eliitti pitäisi yksinkertaisesti tappaa. Aki oli haastattelun antaessaan jonkin verran juovuksissa ja tuskin hän selvin päin olisi mitään tällaista sanonutkaan. Kaurismäki siis sai pikku tuiskeessa sanotuksen sen, mistä moni muu vain haaveilee. Asian tekee erityisen mielenkiintoiseksi se, että hän suuntasi pyssynpiipun kohti 1 % maailman väestöstä, eli ökyrikkaita, jotka ovat keränneet omaisuutensa sortamalla ja kusettamalla muita. Tässä sekavassa valtaeliitissä ovat kaikki ne loiseläjät, jotka usein vannovat jatkuvan talouskasvun nimeen ja kaikki ne, jotka huutavat kurkku suorana työssä jaksamisesta, mutta lähtevät itse eläkkeelle heti kun vain pääsevät. Kuormaan mahtuvat myös kaikki ne, jotka nalkuttavat mökin mummolle, että kyllä 498 € kuukausieläkkeellä ”on saatana tultava toimeen, perkele!” ja ”Mummo ei nyt vaan osaa käyttää sitä rahaa!” Nämä "mummonpotkijat" kun saavat usein itse muutaman miljoonan bonusta vuodessa. Jotta sanoma menisi perille täytyy usein kärjistää. Näin teki Aki Kaurismäkikin. Tuskin kukaan lähtee ketään pyssyttelemään, mutta nyt asioista on sentään ryhdytty puhumaan. Netissä käydään jo armotonta keskustelua Kaurismäen kommentista ja erilaisia toimintatapoja puntaroidaan. Karu totuus on se, että näin ei voi jatkua. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät maailman tappiin.
Raharikkaatkin ovat ehkä huomanneet, että vilunkeeraaminen ja salailu ei enää internetin aikakaudella olekaan niin helppoa kuin ennen. Finnairin johdon bonuskohu Suomessa oli vain pieni kalpea aavistus siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Palkkioiden, bonusten ja sitouttamisrahojen kohtuullistaminen on askel oikeaan suuntaan, sillä ei tavallisen pulliaisen vieteri taivaisiin asti veny. Usein sitä mökin mummoa syytetään kateudesta ja aivan syystä. Kyllä mummo onkin kateellinen, sillä totuus on se, että murto-osalla bonuspellen bonuksista tehtäisiin aika monen mummon elämästä paljon helpompaa. Eikö vaan – käsi sydämelle?! Ja silti sille pellelle jäisi vielä kunnon siivu ja pellenkin olisi kiva olla. Kyse on siis ahneuden rajoittamisesta, kohtuullisuudesta ja hyvästä tahdosta! Jos ja kun joskus ryhdytään tällaiseen uuden uljaan maailman uusjakoon, on edessä useita kiperiä pulmia ratkaistavaksi.
Ensimmäinen kysymys on varmaan se, että mikä on kohtuullista ja mikä ei. Onko kohtuullista maksaa yrityksen johdolle hyvin tehdystä työstä vuodessa a) 50 000 € b) 1 000 000 € vai c) 5 000 000 €? Kukin valitkoon sopivan vaihtoehdon. Voin kertoa, ettei se yrityksen johto saanut muuta aikaiseksi vuodessa, kun tuotannon siirtämisen ulkomaille ja 2000 työtöntä! Lisäksi voin kertoa, ettei heillä ole viimeisessä palttoossa taskuja! Toinen perustavaa laatua oleva kysymys on, miten lainsäädäntö saadaan hiottua sellaiseksi, ettei pelimiehillä ja välistävetäjillä ole enää mahdollisuutta pelata omassa päädyssä omaa peliään omaan pussiinsa. Ja mistä löytyvät pyyteettömät ihmiset valvomaan, että lakeja, säädöksiä ja sopimuksia todella noudatetaan? Jos oikein muistan, niin vanha kunnon Platon muotoili teoksessaan Valtio, että yhteiskunnan oikeudenmukaisuus toteutuu, jos hyväosaiset ovat vain kolme kertaarikkaampia kuin tavallinen kansa. Eipä tiennyt vanha filosofi mitä tuleman pitää: tavallinen duunari sai tehdä töitä 222 vuotta tienatakseen saman kuin Jorma Ollila vuodessa! Ja duunari sai kuukaudessa muistaakseni 2400 €, eli ei ihan sitä pienintä palkkaa. Jos maailma joskus kehittyy niin pitkälle, että hillot todella pannaan uusjakoon, muuttuu paljon muutakin kuin rahapolitiikka, koska kaikki on sidoksissa rahaan ja päin vastoin. Tätä uutta uljasta aikaa odotellessa ehdotankin, että ei ryhdytä pyssysille ökyrikkaita vastaan, vaan lähetellään heitä avaruuteen duunaamaan siellä jotakin hyödyllistä ja annetaan pari kännykkää, läppäriä ja monopoli-peli mukaan. Voivat siellä sitten seurata pörssikursseja ja pelailla keskenään niin kauan kuin virtaa riittää. Takaisin ei ole tulemista. Voivathan he vaikka ajankulukseen myydä Saturnuksen renkaita eniten tarjoavalle ja listata tuloksen pörssiin.
Onko yltiökapitalismin Titanic-risteilynsä risteillyt ja osuuko se viimein raadollinen ahneuden jäävuoreen? Ehkäpä Aki Kaurismäki meni pikku tuiterissa pukemaan sanoiksi ihmiskunnan uuden uljaan aamunkoiton.
MISSÄ OOT, ROBIN HOOD?! (30.1.2012)
Viikon päästä ovat presidentinvaalit ja ennakkoäänestys käy suhteellisen vilkkaana. Kansalla on valittavana kaksi täysin erilaista henkilöä, mutta joiden ajatusmaailmat ovat kuitenkin suurissa linjauksissa liikuttavan lähellä toisiaan. Näissä vaaleissa ei ole munaa juuri lainkaan. Eikä ollut ensimmäisellä kierroksellakaan, ellei särmäksi lasketa Paavo Arhinmäen ansiokasta taistelua tuulimyllyjä vastaan, eli pienen ihmisen puolustamista. Muut ehdokkaat vaikenivat tästä eriarvoistumisen teemasta ja äänten kalastelu katteettomilla lupauksilla jäi vähäiseksi. Nyt valitaan selkeästi hetero- tai homopresidentti. Muita suurempia linjauksia on turha etsiä.
Itse kannatan Haavistoa, koska nyt on aika päänavaukselle tässäkin asiassa. 12 vuotta sitten aika oli kypsä naispresidentille. Nyt voisi ottaa seuraavan askeleen. En käy tässä suuremmin analysoimaan ensimmäisen kierroksen tulosta. Totean vain, että demarit tarttuivat viimeiseen oljenkorteen – vanhaan vesipallomieheen, jonka pallo oli hukassa jo alusta lähtien. Lipponen ei vakuuttanut. Ei sitten pätkääkään ja se näkyi 6,7 % kannatuksessa. Toinen dinosaurus – Väyrynen – pesi hänet mennen tullen (17,5 %). Sosiaalidemokraattien kannatus on nyt niin alhaalla, että alemmas ei pääse enää, paitsi lapiolla! Pitää muistaa, että presidentin virkaa pitivät hallussaan demaritaustaiset presidentit tasan 30 vuotta. Ei mikään puu taivaaseen asti kasva. Sosiaalidemokraateilla mättää vähän joka puolella, kuten Ruotsissa. Syy siihen on selvä. Puolue ei ole pystynyt vastaamaan haasteisiin tämän uskomattoman, populistisen oikeistobuumin aikana, vaan on jäänyt tuleen makaamaan toistellen vanhoja fraaseja, jotka eivät päde enää tässä myräkässä. Tämä on koko vasemmiston yhteinen ongelma – uskottavuus. Kansa odottaa uudesta presidentistä arvojohtajaa, joka johdattelisi keskustelua inhimillisempään suuntaan tässä rahalla pedatussa kovien arvojen maailmassa. Niinistön arvot tiedetään, joten Haavisto on ainoa oikea vaihtoehto tässä tilanteessa, mutta turha häneltäkään on mitään ihmetekoja odottaa.
Sherwoodin metsässä majaili 900 vuotta sitten muuan selkeästi poliittinen ryhmittymä, joka ajoi tuloksekkaasti sorrettujen ja vähäväkisten etua. Homma ilmeisesti toimi, koska nimi muistetaan vieläkin. Tarinat ovat tarinoita ja tämä on karua nykypäivää. Haaviston valinta tasoittaisi tietä ainakin sukupuolivähemmistöille ja se olisi jo huomattava saavutus. Lisäksi Haaviston kokemus maailman kriisipesäkkeistä on huomattava meriitti ja valtti Suomelle. Netin keskustelupalstat suorastaan pursuavat pahaa oloa, joka purkautuu mitä moninaisimmilla tavoilla. Ihmiset ovat viimeksi olleet näin pahoinvoivia 1930-luvulla, jos selaamme historian kirjoja taakse päin. Tulokset ovat vieläkin karvaassa muistissa. Varsinkin nuorten pahoinvointi on erittäin huolestuttavaa. Asiasta on puhuttu jo vuosikausia ja levitelty erilaisia barometrejä, joille hurrataan, jos käyrä näyttää välillä 0,1 prosenttiyksikköä parempaan päin. Pelkkää lumetta. Jokainen omilla aivoillaan ajatteleva kansalainen tietää, että tilanne vain pahenee koko ajan ja pitkässä juoksussa ollaan todellisessa kusessa. Tästä maailmasta on tehty liian monimutkainen – niin yksinkertaista se on. Kunhan saataisiin vielä päättäjätkin tajuamaan tämä. :-P
Alkanutta vuotta on takana kuukausi ja maailmalla sattuu ja tapahtuu. Kiinassa alkoi lohikäärmeen vuosi, Syyriassa jatkuu teurastus, Pohjois-Korea jatkaa samoilla linjoilla, Iran uhittelee edelleen ydinaseella, EU setvii rahasotkujaan ja jenkkien ökyrikkaat eivät haluaisi maksaa veroja. Ei helvetti – nyt tuli taas tämä deja vu ‑ilmiö, eli kaikki on koettu jo aikaisemmin. Tämä ei ole mitään uutta. Kaikilla varmaan on ollut jonkinlainen deja vu ‑kokemus elämänsä aikana. Maailma pyörii vuodenvaihteesta huolimatta entiseen malliin ja me siinä mukana.
Tiitti-iltojen vetäjänä olen pistänyt ilolla merkille, että kävijämäärä on tuplaantunut viime vuoden lopulla ja tilanne näyttää jatkuvan suotuisana tämänkin vuoden puolella. Muutamia uusia vakituisia kävijöitä on tullut mukaan. DwC ry suunnittelee teatteriviikonloppua Turkuun 31.3. lauantaina. Silloin on hyvä tilaisuus solmia suhteita TuSetan ja DwC:n välillä. DwC hakee näkyvyyttä myös risteilemällä Helsingistä Tukholmaan 2.-5.2. ja tapaamalla siellä paikallisia transvestiitteja. Hauhon tapaaminen on jälleen 4.-6.5, joten näkyvyyttä riittää ihan mukavasti.
Eräs keskustelunaihe Puuterissa (DwC:n keskustelupalsta netissä) on ollut viime aikoina läpimenevyys. Tästä kantavat huolta erityisesti transsukupuoliset naiset, mutta myös transvestiitit kantavat usein huolta "katu-uskottavuudestaan". Tämä on tietenkin ymmärrettävää, varsinkin transsukupuolisten osalta, sillä hehän ovat prosessin jälkeen naisia (tai miehiä). Jos kirjoittaisin tätä Puuterissa, saisin kimppuuni 10 vihaista ihmistä "trans"-liitteen käytöstä, mutta karu totuus on kuitenkin se, ettei kukaan voi häivyttää menneisyyttään täysin pois, eikä tätä elämää liitteillä eletä, huutelemalla alati herjoja suuntaan jos toiseenkin. Tämä pitäisi pinttyneimmänkin naisasianaisen tajuta ja varmaan näin tapahtuukin, kunhan ikää tulee lisää. Nuorena kun ollaan kaikkitietäviä, eikä paljon perusteta muiden mielipiteistä. Kukin muistelkoon omaa nuoruuttaan. ;-> Sherwoodin iloiset leidit siis liitelevät sukkahousuissaan ympäriinsä taas tänäkin vuonna ja jäämme mielenkiinnolla odottamaan miten ja missä valossa meidät mainitaan. Robin Hood puolestaan valmistautuu tahollaan kohtaamaan nykyajan asettamat haasteet.
Heleää helmikuuta kaikille ja muistakaa mennä pulkkamäkeen!
UUSI VUOSI - KIRJOITTAMATON LEHTI (29.12.2011)
Kuluvaa vuotta on jäljellä enää runsaat kaksi vuorokautta tätä kirjoitettaessa. Vuosi 2011 on ollut sateenkaariväelle juhlan aikaa: TuSeta täytti 40 v ja transvestiittiyhdistys DreamWearClub 15 v. Vuoteen mahtuu paljon yhteiskunnallisella ja yksilötasolla.
Omalta kohdaltani loppuvuosi oli yhtä suurta onnellista haipakkaa: tapasin elämäni naisen ja ryhdyin seurustelemaan. 7 vuotta kestänyt yksinäisyys päättyi. Vuosi huipentui 12.12. huikeaan 3,5 tuntia kestäneeseen Paul McCartneyn konserttiin Hartwall-Areenalla! Kun The Long and Winding Road soi, Minna nieleskeli palaa kurkustaan. All My Lovingin aikana tulivat sitten kyyneleet silmiin. Se oli semmoista se. Mitä uusi vuosi tuo tullessaan?! Ainakin uusia presidenttejä Suomeen, Venäjälle ja Yhdysvaltoihin. Suomessa on varmaa se, että presidentiksi valitaan täysin uusi henkilö tähän virkaan. Muualla jatkettaneen vanhoilla naamoilla - ellei nyt jotain aivan mullistavaa satu.
Menneeseen vuoteen loi hieman varjoa transsukupuolisten ja transvestiittien välillä vellova skisma, joka sai eräällä keskustelupalstalla jo inhottavia muotoja. Sanomisten tahallista vääristelyä ja suoranaista valehtelua. Vikaa on molemmissa osapuolissa ja poteroihin kaivautuneilla henkilöillä on korsupolkujen reunukset koristeltu heikolla itsetunnolla, jota pönkitetään muiden mollaamisella. Joka prosessiin menee, se prosessin kestäköön! Jos tilanne on ennen prosessia ollut vaikea ja muuttuu sen jälkeen vielä vaikeammaksi, niin turha siitä on tulla muille niuhottamaan! On varmaan hienoa olla nainen hetuineen kaikkineen - vaikka on hampaat irvessä.
Mutta - anyway - iloisempiin asioihin. Matkahammasta kolottaa monen vuoden tauon jälkeen. Helmikuussa DWC risteilee Tukholmaan ja kesäkuussa kutsuu Amsterdam Annea ja Minnaa, jos lomat natsaavat ja muut käytännön esteet antavat myöten. Olin 12 vuotta sitten siellä ja hullaannuin tiittejä vilisevään, sopivan rentoon kaupunkiin täysin. Kanavat loivat kaupunkiin ainutlaatuisen idyllin ja nähtävyyksiä oli riittävästi. Niistä jäivät parhaiten mieleen Anne Frank -museo (talo, jossa Frankit piileskelivät), Van Gogh-museo, valtava seksimuseo, sekä lähes Lontoon vahakabinetin veroinen Madame Tussaudin kabinetti. Antiikkiliikkeitä oli pilvin pimein ja lähes koko keskustan hallitsi kävellen. Mitään kulkuneuvoa ei oikeastaan tarvinnut, ellei poistunut ns. vanhan kaupungin alueelta. Onko tulppaaneita tulvillaan, se jää nähtäväksi.
Maailmanpolitiikan arkipäivää: Pohjois-Korea parkui hautaan entisen johtajansa ja kolmas Kim astui teit isäin astumaan. Saa nähdä koska tämä farssi tulee päätepysäkille?! Saattaa olla, että maan väkilukuun suhteutettuna valtavassa armeijassa kytee muutoksen siemen, kunhan nälkä tarpeeksi kolistelee kylkiluita. Kaikki näytelmät loppuvat joskus. Niin myös tämä. Kun esirippu laskee, kuka taputtaa kenellekin?! Eturivissä istuvat ainakin Kiina, Venäjä, Japani ja Etelä-Korea. Parvekkeelta tilannetta tarkkailee Yhdysvallat. Nuori Kim voisi jäädä historiankirjoihin miehenä, joka muutti kaiken, mutta kyse on kuitenkin pienen eliitin eduista kansan kurjuuden kustannuksella. Entä sitten meillä Suomessa ja EU:ssa? Jos rahaliitto ei saa alkavana vuonna sotkujaan selvitettyä, menettää se kansalaisten (= veronmaksajat) silmissä lopunkin uskottavuutensa. Entä mihin Suomessa tarvitaan presidenttiä? Kurinpitäjäksi, kauppavaltuuskuntien keulahenkilöksi ulkomaille, vai ei yhtikäs mihinkään? Itse olen sitä mieltä, että jos presidentin valtaoikeuksia vielä kavennetaan, voi koko viran lakkauttaa. Valtaoikeuksien karsimisessa on jo nyt menty ehkä liian pitkälle. Kansa ei pidä paperinukkepressasta, mutta saattaa sellaisen kuitenkin valita eduskunnan jatkaessa nuken riisumista. Venäjällä pikku-ukot vaihtavat paikkaa, ellei iso raha iske väliin. Venäjällä kun kaikki nykyään mitataan rahassa, saattaa yllätys muhia. Tuskinpa sentään. Maan vaalimoraalihan on tunnetusti silkkaa rrrautaa! Yhdysvalloissa on toivottavasti saatu vaalilappujen reijityskoneet kuntoon, ettei vuosituhannen vaihteen Bush-Gore-farssi uusiudu. Obaman uudelleenvalinta olisi vähintäänkin toivottavaa. Toiset neljä vuotta takaisivat tietyn luotettavan jatkuvuuden nyt kun maailman poliittinen tilanne omaa edelleen useita kipupisteitä ja talous on kaaoksessa, eikä vähiten jenkeillä itsellään. Mutta - entä miten tilanne kehittyy Nauru-Saarilla tai Nilsiällä?!
Aina vuoden vaihtuessa me suuntaamme katseemme suuriin valtioihin ja odotamme niiltä joitakin ihmeellisyyksiä maailman kurjuuden ja epätasa-arvon poistamiseksi. Päätökset lähtevät kuitenkin pienistä ihmisistä usein suurtenkin asioiden äärellä. Olisi kornia ja kliseistä sanoa, että tehdään tästä maailmasta parempi paikka vuonna 2012. Ei se kuitenkaan onnistu. Sanotaan, että tehdään tästä HAUSKEMPI paikka ja nauretaan oikein niin maan perusteellisesti. Niin ne varmaan Nauru-Saarillakin tekevät Nilsiästä puhumattakaan!
Oikein hyvää vuotta 2012 kaikille, luannikast reissu ja muistakaa nauraa ja naurattaa!
Tammikuussa tavataan!
NOSTALGIAA JA NYKYPÄIVÄÄ (7.11)
Beatles-ikoni Paul McCartney saapuu joulukuussa Suomeen ja konsertoi 12.12 Helsingin Hartwall-areenalla. McCartneylla (69 v) on meneillään On The Run-maailmankiertue, joka on loppusuoralla ja päättyy artistin toivomuksesta hänen syntymäkaupunkiinsa Liverpooliin. Onnistuin saamaan lipun konserttiin, kun olin paikalla heti kun ne tulivat myyntiin. Biljettiä ihmetellessä, on tullut suoritettua aikamatka menneisyyteen ja samalla omaan identiteettiin. Kun Beatles pamahti Love Me Do ‑singlellään julkisuuteen lokakuussa 1962, olin 9-vuotias ja asuin vanhempieni kanssa Tampereella Tammelan kaupunginosassa aivan Tammelan pallokentän vieressä. Pallokenttä jäädytettiin aina talvella ja siellä järjestettiin luisteluiltoja, jotka kulkivat Numeroillan nimellä. Sisäänpääsy maksoi 50 penniä. Numeroillan ideana oli löytää vastakkaista sukupuolta oleva henkilö, jolla oli sama numero.
Luistelualue oli valtava, sillä se käsitti kaksi jalkapallokenttää. Alueen jokaisessa nurkassa oli valtava ämyri (4 kpl), joista soitettiin 60-luvun alun populaarimusiikkia. Tämän "nelikanavaisen stereomusiikin" siivittämänä useampi sata nuorta ja lasta sitten otti luistimista irti kaiken mikä lähti. Kun John Lennon karjui ämyreistä Twist and Shoutin kitapurje punaisena, sai sen tahdissa takaperin luistelu jo suorastaan ekstaasimaisia piirteitä. Välillä käytiin kanttiinissa kuumalla mehulla, lihapiirakalla ja makkaralla. Kun palattiin takaisin, valssattiin jonkun hitaamman biisin tahdissa. Pakkanen nipisteli poskipäitä. Eurotalvista ei ollut tietoakaan. Ne olivat hienoja aikoja ja sitä kesti monta vuotta.
Samoihin aikoihin alkoi hahmottua myös se tosiasia, että kaikki ei ollut ihan "normien mukaista". Tyttöjen vaatteet ja jutut kiinnostivat ihan helvetisti!! Minnalla toki oli ensimmäinen muistikuva asioiden oikeasta laidasta jo noin 5-vuotiaana, mutta 60-luvun alussa alkoivat käynnit äidin vaatekaapilla ja samassa talossa asuvien teinityttöjen tärkättyjen pönkkähameiden ihailu. Mikään ei ollut jännempää, kuin päästä juttuihin joitakin vuosia vanhemman naapurin tytön kanssa, jolla oli laajahelmaisen kellohameen alla valtavat, pönköttävät tärkätyt alushameet. Mutta eivät nämä typykät paljoa naapurin pikkupojasta välittäneet. Kesken jutustelun tuli joku lättähattu rasvaa hiuksissa ja Rostoni päässä ja talutti tytön pois. Mutta voi jumankauta kuinka ihanasti sen naapurin tytön helmat keinuivatkaan hänen kävellessään pois!!
Kotona rakenneltiin sitten äidin vaatteista kaikenlaisia asukokonaisuuksia, töhrittiin vähän huulipunaa ja killuteltiin kaulakoruja. Kaikki tämä tehtiin tietenkin, kun vanhemmat olivat poissa kotoa. On suoranainen ihme, ettei pikku-Minna jäänyt koskaan rysän päältä kiinni. Vanhemmat eivät tienneet - vai aavistelivatko jotakin?! Kukaan ei koskaan ainakaan puhunut mitään. Veljiä tai siskoja ei ollut, joten sain rauhassa omistautua asialle. Jos vanhemmilla oli jotakin ihmeteltävää, veivät he tiedon mukanaan hautaan. Näin siinä vain kävi. Pikku-tiittiä riepoi, kun äiteellä ei ollut tärkkialushameita, eikä paljon muutakaan sellaista, mitä sillä naapurin Marja-Leenalla oli. Mutta niillä mentiin, mitä oli - kuten entinen jääkiekkoselostaja sanoi.
Vuodet vierivät ja muutettiin toiselle puolelle kaupunkia ja mentiin koulun jälkeen töihin. Tammelan pallokenttä jäi taakse ja kun omaa rahaa alkoi olla säännöllisen työssäkäynnin myötä enemmän, suuntasin 19-vuotiaana ensimmäisen kerran jonnekin tamperelaiselle kirpputorille ja tuska oli valtava. Eihän 70-luvun alussa tällaisista asioista uskaltanut puhua, eikä edes vihjailla mitenkään. "Mmmää o otan tätätän hhhameen. Ssse tututulee sssiskolle. Sssaako sssen lalalahjapapakettiin?" Naismyyjä katsoi pitkään, mutta ei puhunut mitään. Lahjapakettia ei tullut, vaan muovikassi. Kotona puettiin aivan ihana kellohelmahame päälle ja sitten ihmeteltiin mistä saataisiin ne pönköttävät alushameet!? No nailonisesta, tylliä muistuttavasta verhokankaasta tietenkin! Tiitit ovat äärettömän kekseliäitä ihmisiä ja jokainen on varmaan viritellyt itselleen vaikka mitä - varsinkin alkuaikoina! Armeijan jälkeen virittelyt jatkuivat ja syödessä nälkä vain kasvoi. Tuli jakkupukuhimo ja se myös hankittiin. Nyt sai olla kuten upeat virkailijattaret töissä. Heitä ja heidän jakkupukujaan oli ihailtu jo useita vuosia ja nyt haave omasta puolihameesta bleisereineen oli viimeinkin totta. Ensimmäiset korkokengät hankittiin samoihin aikoihin ja oma tyyli alkoi hahmottua.
Itsevarmuus kaupoissa lisääntyi ja vähän meikkiäkin hankittiin ― sille siskolle tietenkin. Ainoa ongelma oli peruukki, joita ei 70-luvulla ollut niin vain saatavilla. Oikeat maksoivat maltaita ja pilailuperuukit olivat mitä olivat. Onneksi oma tukka oli ajan hengen mukaan paljon pitempi kuin nykyään. Ensimmäiset lyhyet ja todella varovaiset ulkonaliikkumiset suoritettiin onnistuneesti. Ainakaan kukaan ei uinut liiveihin kiinni. Jos olisi uinut, olisi törmännyt kahteen rintaliiveissä pullottavaan sukkamyttyyn. Pikkuhousuja alkoi kertyä ja ne olivat huomattavasti mukavampia kuin sen aikaiset miesten karheat ja hiertävät kalsarit.
Tässä onnen auvolassa oli vain yksi miettimisen aihe ― olin aivan YKSIN!! Ajattelin usein, että jossakin ― ehkä hyvinkin lähellä ― on joku, joka haluaisi jakaa tämän jutun. Keskustella asiasta, käydä ehkä kävelemässä ja antaa tietyn turvallisuuden tunteen, että nyt et enää ole yksin. No, olivathan välissä parisuhde- ja avioliittovuodet muutaman naisen kanssa, mutta tiitin yksinäisyys vain jatkui. Ei 80-luvullakaan ollut mitään sellaisia kanavia, joita olisi voinut harkita. Seta tosin oli jo 70-luvulla perustettu, mutta ajatus tuntui vielä liian kaukaiselta. Vasta vuonna 2008 tapahtui lopullinen läpimurto ja kaappi hajosi rytisten.
Nyt on vaatteita, koruja ja meikkejä vaikka pienen putiikin tarpeisiin. Ja tietenkin se luotto-ompelija, joka taikoo pyynnöstä vaikka mitä ihan kohtuuhintaan. On tuttuja tiittejä, joista on tullut hyviä ystäviä. On TuSeta ja DWC, joista on tullut uusia "perheitä" pienelle orpotytölle. Positiivista palautetta on tullut paljon. Terveiset vaan parhaalle ystävälleni Kaijalle, jonka tuki ja ymmärtäväisyys on ollut upeata! Toki negatiivista palautettakin on tullut. Tiittiys tuntuu edelleen olevan ylikäymätön asia suomalaiselle 50–60-vuotiaalle heteronaiselle ― ja muutamalle nuorelle transsukupuoliselle henkilölle. Paul McCartneyn konserttia odotellessa on tullut käytyä sitä kuuluisaa elämänsä filminauhaa läpi. Toivottavasti tämä kirjoitus rohkaisee vielä kaapissa olevia tiittejä tulemaan esiin, sillä tie on nykyisin paljon tasaisempi kuin ennen ― eikä korkkareillakaan kaadu. Jos Paul laulaa Hartwall-areenan illassa The Long and Winding Road, kostuu ainakin Minnan silmänurkka.
Hyvää loppusyksyä/alkutalvea kaikille!
MADONLUVUT!!
Eräänä päivänä tällä viikolla yritin kaksi tuntia päästä puhelimella turkulaisen yrityksen asiakaspalveluun. Koko homma alkoi tietenkin tällä nauhalta määkivällä äänellä, joka luetteli numerot yhdestä nollaan eri variaatioineen ja vielä tähdet ja risuaidat päälle! Homma ei toiminut alkuunkaan, vaan aina tietyssä vaiheessa livekalamainen miehenääni ilmoitti, että "ohjelmistomme ei tunnistanut valintaasi, yritä uudelleen".
Kun tämä systeemi vihdoin päästi minut läpi, oli langan päässä sössöttävä nuorimies, jolla tuntui olevan kaikki hukassa. Varmaan äidin aamulla laittamat eväätkin. Hän yhdisti jollekin paremmin tietävälle. Seuraavana jonossa oli nuori nainen, joka oli yhtä eksyksissä kuin miespuolinen kollegansakin. Nainen jatkoi asiakkaan pallottelua ja yhdisti kolmannelle henkilölle. Kolmas kerta toden sanoi. Vanhempi nainen osasi viimein kertoa minulle haluamani tiedot, vaikka asiakaspalvelu ei varsinaisesti kuulunutkaan hänen toimenkuvaansa. Kun tiedustelin, miksi varsinaisessa asiakaspalvelussa työskenteli kaksi täysin tietämätöntä ihmistä, selitti hän jotain ympäripyöreää sairaslomista ja henkilöstövajeesta, sekä kovasta kiireestä. Kun lopetin puhelun, kiehuin raivosta. Erästä mediapersoonaa siteeraten "vitutti niin ettei veri kiertänyt"!! Tämä oli uskomatonta, koska kyse ei ollut mistään nyrkkipajasta, vaan isommasta yrityksestä, jonka johto on varmaan tarkka hipiästään eli brändistään! Kyseinen asiakkaan kusettaminen alkoi 90-luvulla suuren pankkikriisin aikana ja se on jalostunut 2000-luvulla aivan uusiin ulottuvuuksiin. Selitys on yksinkertainen : maksimoitu voitontavoittelu. Työntekijähän on se joka työnantajalle tulee kalliiksi. Osaava duunari on korvattu kaikenlaisilla teknisillä vippaskonsteilla ja osa-aikaisilla nuorilla työntekijöillä, joita vaihdetaan niin tiuhaan, etteivät he ehdi oppimaan työtään kunnolla. Heille ei kerry eläkettä, ei vuosilomaa, ei oikeastaan yhtään mitään ja se palkkakin on usein yhtä tyhjän kanssa.
Wall Streetillä ja monissa muissa rahamaailman keskuksissa on osoitettu mieltä viime aikoina rahan valtaa ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Tätä on tietyissä piireissä paheksuttu, mutta minä näen tässä tervehenkisen kansalaistottelemattomuuden. Ihmiset ovat viimeinkin havahtuneet siihen karmeaan epäoikeudenmukaisuuteen, jota on harjoitettu jo aivan liian pitkään. Kun mikään ei riitä. Nordea saneeraa henkilökuntaa ulos "varmuuden vuoksi", jos lähimmän 5-10 vuoden aikana sattuisi suhdanteet huononemaan. Onko Nalle Wahlroos kumppaneineen ahne vai kaukonäköinen, sen päätelköön fiksu lukija itse. Pankit ovat puun ja kuoren välissä, kun poliitikot mäheltävät konkurssikypsän Kreikan kanssa. EU-maiden kansalaiset seuraavat kauhusta kankeina tätä farssia, jonka käsikirjoitus on täysin hukassa, jos sitä ylipäänsä on edes ollut olemassa! Korruptoituneet "hyvä veli"-poliitikot veivät kreikkalaiset kioskille ja nyt kansa käy kuumana, koska se tuntee tulleensa petetyksi. Tv:ssa haastateltiin nuoria kreikkalaisia, joista moni suunnitteli maasta pois muuttoa. He olivat aika epätoivoisia, eivätkä he nähneet minkäänlaista tulevaisuutta kotimaassaan - vanhassa kulttuurin kehdossa! Heitä kävi sääliksi. Suomi sai vakuutensa ja Jutta Urpilainen sai pidettyä vaalilupauksensa, jota annettaessa kukaan ei vielä tiennyt miten pahaksi tilanne riistäytyy. Halla vei aholta viljan ja Jussi puristaa kättä nyrkkiin : "perlkele, nyt tarlvittais varlmaan rlakettitorljunta-aseita tai peräti panssarleita". Everstiluutnantti Karjula Tuntemattomasta sotilaasta luotti aseiden voimaan, vaikka kaikki oli mennyttä ja Karjula oli tosissaan. Panssarit tästä vielä puuttuvat ja se että näitä rahasotkuja ryhdytään selvittelemään aseilla.
Koko sotku ja Suomen vakuudet ovat tavalliselle pulliaiselle vaikeita ymmärtää, koska talousoppineetkin ovat huuli pyöreänä. Vai olisiko sittenkin niin, että tavallisella kansalaisella on näkemys, joka on prikulleen oikea, jota norsunluutorneissaan pällistelevät ekonomistit eivät tohdi lausua, koska ovat ison rahan renkipoikia ?! Aika näyttää mitä tästä seuraa.
Mitä yhteistä on turkulaisella yrityksellä ja EU:n talouskriisillä ? Ainakin se, ettei kummassakaan tunnuta tietävän missä mennään ja asiakas/kansalainen kärsii. Presidentinvaalit lähestyvät. Tätä kirjoitettaessa niihin on aikaa hieman runsaat kolme kuukautta. Kuka onkaan seuraava nauhanleikkaajamme & pullon poksauttaja laivan kylkeen ?! Tuleeko sieltä valituksi "kyllä se siitä", "tarttis tehrä jotain" vai "SAATANAN TUNARIT" ?! Mikä on tulevan presidentin "arvojohtamisen" suunta, kun arvot ovat hukassa ja johtamista tarvittaisiin. Joskus tuntuu siltä, että edistyksellinen demokratia tarvitsee kunnon potkun perseelleen, jotta se toimii taas jonkun aikaa mallikkaasti. Mutta ei demokratiakaan voi toimia ilman kritiikkiä tehokkaasti. Päätöksentekijät loitontuvat sangen äkkiä kansasta, ellei heitä pidetä tarpeellisessa liekanuorassa, josta voidaan tarvittaessa nykäistä rivakasti, kun senaattori eksyilee.
Valitettavasti mediakin keskittyy nykyisin jonninjoutaviin epäoleellisuuksiin, kuten lapsilauman rälläämiseen BB-talossa tai kuka nyt taas on kenenkäkin kanssa. Kun soitatte seuraavan kerran esimerkiksi VR:n tai Matkahuollon aikatauluneuvontaan, muistakaa että : " kun painatte 1, saatte suomenkielistä palvelua, 2 samma på svenska, 3 kulkuneuvo menee †Turusta Pieksämäen kautta Porvooseen, 4 kulkuneuvo ei mene mitään kautta Porvooseen, 5 laiva Inariin lähtee raiteelta 2, 6 emme ole nyt paikalla, 7 bussi Tornioon lähti jo, 8 jos olette menossa Poriin, palatkaa alkuun, 9 tulkaa resiinalla perässä"!
Hyvää syksynjatkoa kaikille lukijoille!
PAKOMATKALLA
15.9.2011
Mitä yhteistä on kitaristi-lauluntekijä Eric Claptonilla ja kirjailija Jari Tervolla?
Molemmat ovat luoneet intensiivisen ja hienon taideteoksen nimeltä "Layla". Clapton levytti vuonna 1970 salanimellä Derek and The Dominos tupla-lp:n "Layla & Other Assorted Love Songs", jonka nimikappaleesta on tullut eräs rockin historian tunnetuimpia ja rakastetuimpia lauluja. Koko tuplalevy on loistava ja vimmaisuudessaan vain harvat levyt yltävät samaan!
Jari Tervolta puolestaan tuli juuri nyt alkusyksystä kirja nimeltä "Layla", joka on epäilemättä hänen parhaansa. Se kertoo nuoresta kurdinaisesta, joka pakenee kunniamurhaa ja päätyy lopulta Suomeen. Tervo on tarttunut aiheeseen, joka on ollut ajankohtainen jo pitkään, koska kunniamurhat ovat puhuttaneet varsinkin Ruotsissa ja tuomioitakin on jo jaettu. Tervon romaani laajenee yhteiskunnallisiin teemoihin, pohtii kulttuurien yhteentörmäystä ja naisen asemaa kahdessa erilaisessa kulttuurissa.
Kunniamurha on asia, jota länsimaisen ihmisen on hyvin vaikea ymmärtää, tai paremminkin täysin mahdoton ymmärtää. Katselin tv:sta joitakin vuosia sitten hollantilaisen naistoimittajan kuvausryhmineen tekemän dokumentin aiheesta ja se oli veret seisauttavaa katsottavaa!
Hän kierteli useissa islamistisissa maissa, haastatteli kunniamurhan tekijöitä, hengissä säilyneitä naisia, pakomatkalla olevia naisia, omaisia ja paikallisia lain käyttäjiä. Nyrkkisääntö tuntui olevan, että kunniamurhasta langetettiin esimerkiksi Pakistanissa vain nimellisiä tuomioita. Sisarensa surmannut veli tai tyttärensä tappanut isä saattoi selvitä muutaman kuukauden putkareissulla. Dokumentin karmeinta katsottavaa olivat haastattelut, joissa sellissä "tuomiotaan" odottavat suvun miespuoliset jäsenet puolustelivat tekoaan ja suorastaan ylpeilivät sillä. Samassa sellissä saattoi olla isäpappa, muutama veli ja jokunen reipas serkkupoika. Yksissä tuumin he kertoivat, miten he olivat ensin hakanneet suvun naispuolisen jäsenen, heittäneet sitten happoa tämän kasvoille ja lopuksi, uhrin vielä eläessä, sytyttäneet tämän palamaan bensiinin avulla hävittääkseen ruumiin. Leveän virnistyksen säestämänä todettiin, että kaikki tämä OLI PAKKO TEHDÄ SUVUN MAINEEN PALAUTTAMISEKSI!! Lohduttominta oli se, että suvun vanhemmat naiset olivat usein juonessa mukana. Tällaisen teon motiivina olivat järjestäen naisen seurustelu "väärän" miehen kanssa, esiaviolliset suhteet tai silkka raha omituisen ja monimutkaisen myötäjäiskäytännön vuoksi. Nämä "motiivit" ovat vuosisatoja, kenties vuosituhansia vanhoja ja ne kertovat siitä, miten nämä kulttuurit ovat aina toimineet miesten ehdoilla - jos näitä putkassa rinta rottingilla pröystäileviä tyyppejä voi nyt sitten miehiksi kutsua.
Katsokaapa vaikka Cyrus Nowrastehin ohjaama elokuva "Naisen kivitys" vuodelta 2008. Se kertoo Soraya M:n tositarinan Iranista vuodelta 1986 islamilaisen vallankumouksen jälkeen. Karmea oppitunti siitä, miten systeemi sananmukaisesti jauhaa naisen veriseksi möykyksi. En suosittele elokuvaa heikkohermoisille lopun autenttisen kivityskohtauksen vuoksi.
Mielenkiintoisinta elokuvassa on kuitenkin miesvaltaisen yhteisön kuvaus, jossa nainen on vain seksiobjekti vailla minkäänlaista päätäntävaltaa omasta kehostaan, saatika sitten omista ajatuksistaan ja mielipiteistään. Ei John Lennon turhaan laulanut vuonna 1972 ilmestyneellä lp:llään "Some Time in New York City" kantaa ottavaa lauluaan "Woman is the nigger of the world"! Hollantilaistoimittaja vieraili myös turvakodeissa, joita on perustettu tarmokkaiden naisasianaisten toimesta kunniamurhat "salliviin" maihin. Naiset elivät periaatteessa vankeina näissä rakennuksissa, sillä veljet ja serkut päivystivät urheasti nurkan takana, odottaen koska tyttö uskaltautuu ulos. Naiset kävivät kyllä ulkona, mutta se oli mahdollista vain suuremmalla joukolla ja huolellisten ennakkovalmistelujen jälkeen. Nyt herää kysymys MIKSI ON NÄIN?
Tähän on erittäin vaikea antaa yksiselitteistä vastausta, sillä vuosisatojen aikana muodostuneita yhteiskuntarakenteita ei voi ymmärtää kunnolla, ellei pääse tarkastelemaan niitä sisältä päin. Ehkä miehet pelkäävät valtansa murenemista, sillä näissä maissa naisilla ei juurikaan ole sijaa päättävissä elimissä.
Tunisiasta alkanut, Egyptiin levinnyt ja Libyaan juuttunut demokratia-aalto on merkki paremmasta, mutta esimerkiksi Syyrian tapahtumat ovat todistaneet sen, että demokratian tie on verinen. Parantavatko nämä kansannousut sitten naisen asemaa, vai siirtyykö valta vain mieheltä miehelle - isältä pojalle?! Ja mikä on todellista demokratiaa, mikä näennäis-demokratiaa!?
Ehkä sukupolvien vaihtuessa edetään kohti parempaa. Mitään nopeaa muutosta on turha odottaa. Jari Tervon kirja on tiettävästi ensimmäinen kaunokirjallinen teos, joka pureutuu tähän asiaan suomalaisesta näkökulmasta ja siksi se on tärkeä kirja. Maailma muuttuu ja me sen mukana, mutta naisen asema ei ole vielä länsimaisissa kulttuureissakaan ongelmaton. Naisen euro lienee edelleenkin 80 senttiä jne.
Nämä ongelmat tuntuvat kuitenkin naurettavilta, kun niitä verrataan esim. kunniamurhaan. Kuten Tervo itse sanoi 11.9 MTV3:n kirjaohjelman haastattelussa tämä on "ainoa rikos, jossa rikollinen itse nimeää rikoksensa". Minna on aina herkutellut ajatuksella, että kun suomalaiset lintuharrastajat tekevät linturetken Pohjois-Koreaan ja transvestiitit puolestaan tutustumisretken Iranin trans-maailmaan, saattaa maailma olla jo piirun verran parempi paikka. Kun me laittaudumme kauniiksi ja lähdemme kaupungille tai johonkin tilaisuuteen, kuinka moni tulee ajatelleeksi niitä maita, joissa oikeat naiset pakenevat henkensä edestä?! Meille vapaus ilmaista itseämme on selviö. Muualla se voi olla selviytymistaistelu vailla mahdollisuuksia. Pitää toki muistaa, että valtaosa islamistisista maista on tuominnut kunniamurhat ja naiset ovat saaneet yhä enemmän oikeuksia yhteiskunnassa. Silti näitä takapajuloita on riittämiin ja ne naiset, jotka jaksavat taistella asemansa parantamiseksi ovat todella ansainneet kaiken tuen, mitä heille suinkin voi antaa. Syksyn pimeiden iltojen tultua, lukekaa ja kuunnelkaa Layla!
Hyvää syksynjatkoa kaikille!
HEVOSENJOUHIA, VALAANLUITA, ROTTINKIA JA POISTETTUJA KYLKILUITA
15.8.2011
Pukeutuminen on toiminut kautta historian aikakautensa peilinä. Se on kuvastanut kautta vuosisatojen niitä aatteita ja arvoja, joiden puolesta on taisteltu ja käyty jopa sotia. Keskityn tässä blogissa vain 1700- ja 1800-lukuun, koska pukuhistorian laajempi käsittely tässä yhteydessä on tilan vuoksi mahdotonta.
Rokokoo-aikana, ennen Ranskan vallankumousta sekä naisten, että miesten muoti oli ylitsevuotavan pröystäilevää pitseineen, peruukkeineen ja käsintehtyine kalliine kankaineen. Tämä päti tietenkin vain ylempien yhteiskuntaluokkien keskuudessa. Rahvas pukeutui yksinkertaisesti ja käytännöllisesti, koska sillä ei ollut varaa ja se teki raskaat työt. Naisten hameet levenivät vyötäröltä alushameiden alla olleiden pönkkien avulla sellaisiin mittasuhteisiin että liikkuminen oli vaikeaa. Näitä pönkkiä nimitettiin leipäkoreiksi ranskan kielen sanan panier (= kori, leipäkori) mukaan. Tuohon aikaan ovet olivat leveitä ja sohvat suuria, jotta daamit pääsivät suhteellisen vaivattomasti kulkemaan ja istumaan henkeviä keskustellen. Tämä saavutti huippunsa Ludwig XVI:n ja Marie Antoinetten hovissa, jossa kuningatarta kutsuttiin "madam kassavajeeksi". Kansa kävi kuumana ja niinpä kuningasparin suuhun pantiin kaikkea sellaistakin, mitä he eivät todellisuudessa sanoneetkaan. Marie Antoinetten väitetään tokaisseen nälkää näkevistä kansalaisista : "miksi he eivät syö leivoksia", mutta tämä ei pitäne paikkaansa. Sitten kansan mitta tuli täyteen. Seurasi vallankumous. Kuningaspari joutui giljotiiniin. Siinä ohessa teloitettiin muutama kymmenen tuhatta aatelista ja kuningasmielistä Roberspierreen personoituneen hirmuvallan aikana. Samalla kun päät irtosivat, lähtivät myös pitsit ja brodyyrit vaatteista. Muoti muuttui yksinkertaiseksi.
Kaikki olivat -ainakin olevinaan - veljiä ja sisaria keskenään. Napoleon johdatti joukot 1800-luvulle. Empire-ajan pukeutumiselle oli tyypillistä maanläheisyys ja samanarvoisuus. Naisten leninki otti yksinkertaisuudessaan viitteitä antiikin Kreikasta ja roomalaisten toogasta. Vyötärö nostettiin lähes kainaloon, eikä mekon alla ollut mitään sitä leventämässä tai pönkittämässä. Miehet taas olivat lähellä Nummisuutarin Eskoa hattuineen ja nuttuineen. Jos empire-ajan transvestiittia potutti, kun vallankumous vei kaiken ihanan naisellisuuden, hän ei tiennyt mitä tuleman piti : KRINOLIINI.
1830-40-lukujen vaihteessa naiset olivat taas onnistuneet keräämään varsinaisen mekkonsa alle useita alushameita, joista alinta ryhdyttiin täyttämään hevosenjouhilla. Ranskankielen sana "crin" tarkoittaa jouhta ja tästä nimettiin krinoliini, eli vannehame. Hevosenjouhet olivat tarpeeksi jäykkiä, jotta ne pullistivat helmat taas - ah, niin ihanan naisellisiin sfääreihin. Mutta jouhien tunkeminen alushameeseen oli ilmeisen hankalaa ja epäkäytännöllistä. Niinpä joku vähemmän luonnonsuojeluhenkinen muotiguru keksi valaanluut. Hameet alkoivat kasvaa pyöreiksi palloiksi ja transvestiitti heitti kärrynpyörää. Valaanluutkin olivat lyhytaikainen viritys ja tilalle tuli rottinki. Hame alkoi saada jo melkoisia mittasuhteita. Kun joku hiffasi teräsvanteet samaan aikaan kun kankaiden teollinen valmistus oli päässyt täyteen vauhtiin, oli naisten muotisuunnittelijoilla vain taivas rajana ! Väitetään, että krinoliinin kultainen vuosi oli 1858, mutta tämä lienee makuasia. Kun alimman vanteen halkaisija oli jopa 3,5 metriä, hieroivat kangaskauppiaat käsiään ja ihanat neidot jäivät sisätiloihin koruompelemaan, koska hame esti räväkämmät harrastukset. Onkin väitetty, että kangaskauppiaat keksivät suurentaa vanteita, jotta kauppa kävisi. Ja näinhän se varmaan olikin.
Krinoliini siis korosti vyötäröä ja sen piti olla hoikkaakin hoikempi. Herrasmiehen piti saada sormensa yhteen daaminsa vyötärön ympärillä ja tämä johti siihen, että osa nuorista naisista meni poistattamaan alimmat kylkiluunsa, jotta voisi olla muodin huipulla ampiaisvyötäröineen. Kirurgia oli tarpeeksi pitkällä, jotta operaatio oli mahdollinen, mutta kuolleisuus oli kuitenkin suuri. Naisia menehtyi varsinkin leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. Transvestiitti ei varmaankaan mennyt leikkaukseen. Elämä oli jo muutenkin tarpeeksi vaikeaa, koska esimerkiksi viktoriaanisen ajan Englannissa tarvittiin poliisin lupa vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin pukeutumiseen. Ainakin julkisilla paikoilla. Teatterissa naisroolit hoitivat miehet.
Näyttelijä oli siis tiitin unelma-ammatti ! Krinoliini eli 1860-luvun lopulle, jolloin valtavat helmat kerättiin peffan päälle ja leningin alla oli enää pieni jäänne vanteista tai tyyny. Tätä takapuolta korostavaa viritystä kutsuttiin turnyyriksi. Vasta ensimmäinen maailmansota vapautti naisen näistä naisellisista luomuksista. Hame säilytti nilkkapituutensa aina 1910-luvulle asti, mutta sen alla oli vain yksi alushame. Ei enää mitään pönkkiä tai tönkkiä. Sota-aikana miesten ollessa rintamalla, naiset hoitivat miesten rauhanajan työt. Tämä saneli myös pukeutumisen yksinkertaisuuden ja käytännöllisyyden. Vaikka krinoliinin kulta-aikaa kesti vain noin 20 vuotta, elää se tänä päivänäkin hääpuvuissa ja joissakin juhlapuvuissa. 1950-60-lukujen vaihteessa oli pieni paluu menneeseen. Muodissa olivat laajahelmaiset hameet ja alla oli tärkätyt alushameet tai sitten helmat kohotettiin runsaalla tyllillä tai parilla vanteella joita väännettiin nyt jopa tv:n antenneista !
Minna Christine tunnustaa omistavansa pari krinoliinileninkiä ja pari vanteikkoa, mutta ne ovat lähinnä muistona tästä epäkäytännöllisestä, mutta niin ihanan naisellisesta muodin oikusta. Kenties taas jonakin päivänä vanteet kiinnitetään vyötärölle ja helmat keinuvat niiden kannattelemina ! Tuulen viemää-elokuva on kaikkien krinoliinifilmien kuningatar. Paitsi, että se kertoo Yhdysvaltojen sisällissodasta, se on erinomainen kattaus tuon ajan muodista. Mitä tämän päivän muoti kertoo meistä tuleville sukupolville ?
Panier, eli "leipäkori", jonka varaan alus- ja päällyshameet tulivat
Monikerroksinen krinoliini tv-elokuvasta "Sisi"
Krinoliinimuotia tv-elokuvasta "Sisi"
Minna ainakin antaa helmojen heilua syksyn tuulissa.
NORJAN SURU
26.7.2011
Oslossa ja Utöyan saarella 22.7 tapahtunutta järjetöntä ja erittäin raakaa veritekoa on miltei mahdotonta ymmärtää, mutta ihmisen mielenmekanismi on sellainen, että alkutyrmistyksen jälkeen se alkaa kysellä : miksi näin kävi - jälleen kerran ?!
Tragediasta on kirjoitettu lähes kliseisiin asti ja tv on ollut täynnä erilaisia paneeleita pohtimassa teon syitä. Kuitenkin eräs pieni piirros Turun Sanomissa 24.7 pysäytti. Lehden piirtäjä Jouko oli kiteyttänyt osuvasti : musta käsivarsi, joka piteli tikkaa, hihassa luki "terrorismi" ja tikkatauluna oli maapallo, josta oli näkyvissä Eurooppa.
Lintukotojen aika on ohi ! Olemme jo muutaman vuosikymmenen saaneet lähes joka päivä annoksen terrori-iskuja lähinnä Afganistanista, Irakista ja Pakistanista. Ne ovat turruttaneet. Nyt tuli herätys ja aika katsoa peiliin ! Tapahtuipa isku sitten missä tahansa, se on hirveä tragedia, mutta mitä lähempänä se tapahtuu, sitä enemmän se koskettaa. Näin se vain on.
Anders Behring Breivikin teko eroaa mielestäni selvästi esimerkiksi suomalaisista kouluampumisista. Se oli selvästi poliittinen ja yhteiskuntaa vastaan suunnattu. Tämän jälkeen onkin vain vaikeita kysymyksia ja vielä vaikeampia vastauksia. Mistä näitä Breivikejä oikein sikiää yhä enemmän ? Vanha väittämä kuuluu : yhteiskunta on yhtä sairas kuin sen sairain jäsen.
Nykyinen rahalle ja ahneudelle altistettu globaali yhteiskunta ei ole terve. Joka väittää sen olevan, tietää valehtelevansa. Poliittinen ääriajattelu ja uskonnollinen fundamentalismi ovat se kaikkein vaarallisin yhdistelmä, jonka siivittäminä kaikki terroriteot tehdään. Mikä sitten on mennyt länsimaisessa demokratiassa pieleen, että se joutuu maksamaan näin kovan hinnan ?! Joka tähän osaa tyhjentävästi vastata, istuu viisasten kivellä ! Ovatko perinteiset puolueet epäonnistuneet ohjelmissaan ?
Näin voisi ajatella, omaa keväistä vaalitulostamme tutkaillen. Kansa on ilmiselvästi kyllästynyt vanhoihin loppuunkaluttuihin liturgioihin, joita toistellaan vaalikaudesta toiseen. Vanhat perinteiset puolueet yrittävät pelastaa kasvojaan vaihtamalla tukalassa tilanteessa puheenjohtajaa. Tämä on yleiseurooppalainen ilmiö ja varsin tuttu juuri pohjoismaisesta politiikasta. Otollista kasvualustaa esimerkiksi äärioikeistolle. Euroopan talous oli kaoottisessa tilassa, kun natsit nousivat valtaan 1933. Tilanne on pitkälti sama, kuin lähes 80 vuotta sitten. Yhteisvaluutta on henkitoreissaan ja konkurssikypsiä maita on jonoksi asti. Tämä on sellainen soppa, että vanhat puolueet hylätään ja apua etsitään uusilta ryhmittymiltä, jotka soittavat kyllä suutaan, mutta eivät kanna vastuuta ! Ja yksittäiset kiihkoilijat käyvät omaa karmeaa sissisotaansa. Syrjäytymisen estäminen, aselain tiukennus ja työttömyyden
vähentäminen ovat vain kauniita sanoja maailmassa, joka mittaa kaiken rahassa.
Joskus tuntuu siltä, että kansalaisoikeusjärjestöt tekevät enemmän positiivista jälkeä, kuin vanhat poliittiset puolueet ! Olen niin pessimistinen, tai pikemmin kai realisti, kun uskon että mainitunkaltaiset hirmuteot ovat tulleet jäädäkseen. Minne mustan käden heittämä tikka osuu seuraavaksi ? Kommunismi ei toiminut. Kapitalismi kangertelee. Mikä yhteiskuntajärjestelmä on se, joka takaa kaikille tasavertaisen ja inhimillisen kohtelun ikään, sukupuoleen, ihonväriin, kansallisuuteen tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta ?!
Paras vaihtoehto on länsimainen demokratia, mutta sitä on kehitettävä ja korjattava vastaamaan nykypäivän tarpeita. Ottakaamme osaa Norjan suruun ja pohtikaamme mitä voimme tehdä epäkohtien korjaamiseksi.
Rauhallista loppukesää !
Salainen tiitti
Minna Christinen blogi
4.7.2011
Onko kukaan tullut koskaan ajatelleeksi, miten monen salasanan, turvakoodin, numerojärjestelmän ja palomuurin takana me nykyisin elämme ?
Ajatus kristallisoitui mieleeni eräänä päivänä painiessani pankin maksuautomaatin kanssa. Automaatti ei suostunut tekemään yhteistyötä kanssani, vaan oli yksinkertaisesti päättänyt seota kesän kuumuudesta. Sain siitä lopulta työvoiton ja istuessani hetken päästä kylmän juoman ääressä ihania, ohikulkevia kesämekkoja katsellen, tajusin että meillä tiiteillä on aika paljon yhteistä jamesbondien ja muiden salaisten agenttien kanssa. Joskus tuntuu siltä, että 007 ja kumppanit ovat pikkujätkiä tavalliseen keskivertotransvestiittiin verrattuna ! Bond ja kollegat ovat mielikuvituksen tuotetta, mutta me olemme lihaa ja verta - ihan oikean oikeita ihmisiä. Mikä meidät pakottaa tähän korniin salailuun ?! Vastaus on yksinkertainen: yhteiskunnan normit !
Pelko joutumisesta naurunalaiseksi tai jopa väkivallan uhriksi. Meillä ei ole niitä ihmevempaimia, joilla Bond kääntää aina tilanteen edukseen. Meillä on "vain" terve talonpoikaisjärki.
Mutta missä menee terveen itsesuojelun ja liiallisen salailun raja ? Kysyin alkukesästä eräältä naiselta, mitä hän pitää miehistä, joilla on korvakoru. Hän vastasi, ettei ainakaan uskaltaisi lapsiaan jättää sellaisen huostaan. Jossakin huvipuistossa oli ollut nuori mies töissä ja hänellä oli ollut korvakoru. Tämä koru oli aiheuttanut pienen paniikin äitylin mielessä ! Mitäs sitten jos miehellä olisi ollut täysi tiitti-look hameineen, peruukkeineen, meikkeineen ?! Äiskä olisi saanut slaagin ja huvipuiston työntekijä syytteen kuolemantuottamuksesta ! Ennakkoluulot ovat sitkeässä, eikä terve järki useinkaan ole käytettävissä. Minna on suorittanut elämässään kaksi kaapistatuloa, joista jälkimmäinen on lopullinen.
Ainoa varottava asia ovat naapurit. En halua pilata hyviä välejä, koska en voi olla varma suhtautumisesta. Entä sitten muut ihmiset ? Olen saanut osakseni lämmintä hyväksyntää ja tervettå uteliaisuutta. Se tuntuu ihanalta. Olen kuitenkin pistänyt merkille, että jopa me tutut tiitit raahaamme mukanamme eräänlaista tarpeettoman "vainoharhaisuuden" kivirekeä. Miten me voimme vaatia muilta ymmärrystä ja hyväksyntää, kun emme aina luota edes toisiimme ?! Itse kunkin kannattaa miettiä, mikä on tervettä varovaisuutta ja mikä turhanaikaista salailua. Hyvää kesänjatkoa kaikille !
Tiitti kesän kynnyksellä
7.6.2011
Kevään tiitti-illat, eli entiset kahvi-illat ovat takanapäin ja DWC:n kevättapaaminen Hauholla vielä tuoreessa muistissa valokuvilla terästettynä. Tuntuu jotenkin haikealta. Kesä aluillaan ja suunnitelmat levällään. Jokavuotinen lupaus vaate-, koru-, meikki- ym. hankintojen väliinjättämisestä on tehty – jälleen kerran itsensä pettämistä! Kyllähän sen tietää, että johonkin kuitenkin sortuu. Lisävaatekaappi olisi paikallaan, kunhan vain löytäisi sopivan ja kohtuuhintaisen. Parempi lähteä kohti sydänsuvea puhtaasti improvisoiden, vailla mitään turhia painolasteja. Nuorempana tuli vietettyä aivan liikaa "täytyy"-kesiä, jolloin kesä oli buukattu niin täyteen kaikenlaista menoa, että se joskus aiheutti suoranaista stressiä.
Lintuharrastajana on mieleeni jäänyt eräässä alan lehdessä 70-luvun alussa julkaistu mietelause: "nauti yhden viitakerttusen laulusta, äläkä fillaroi itseäsi näännyksiin kuullaksesi kymmenen". Tähän sisältyy suuri viisaus, joka koskee kaikkia elämän osa-alueita. "Täytyy"-kesät ovat huono vaihtoehto, jos pitäisi ladata akkuja – mutta tapansa kullakin! Tämä tyttö ainakin antaa virran viedä ja valikoi paikat, joissa rantautuu. Toivottavasti sentään hameenhelmat eivät kastu. Harras toive sääkeijulle on, että se armahtaisi samanlaisilta helteiltä kuin viime kesänä. Jos joku niitä mankuu, menköön saunaan!
Tiitillä on syyskautta silmällä pitäen mielessä joitakin ideoita uusien kävijöiden saamiseksi mukaan toimintaamme. Tulevaisuus näyttää, tuottavatko ne tulosta. Pallo on myös näiden noin kerran kuukaudessa ilmestyvien blogien lukijoillakin. Yhtä kaikki – kesä kaikilla, onni yksillä. Kuka löytää onnensa tänä kesänä ja minkä puun takana se lymyää, sitä ei tiedä. Toivotan kaikille hyvää kesää ja muistakaa kuunnella lintujen laulua!
Keskiajan tutkija Tom Linkisen ja nukketeatteritaiteilija Timo Väntsin käsikirjoittama ja esittämä, sekä Merja Pöyhösen ohjaama mainio esitys 1300-luvun lopulla Lontoossa vaikuttaneesta ristiinpukeutuja John "Eleanor" Rykenerista saa jatkoa syksyllä 2011.
Ohjaaja Pöyhönen sai juuri ennen vappua Kritiikin kannukset -palkinnon, joka jaettiin nyt 50. kerran. Rykenerin tarina rakentuu säilyneiden oikeudenkäyntipöytäkirjojen varaan ja on pitkälti sepitteellinen. Esitys avaa kuitenkin katsojan eteen kiehtovan ja samalla hauskan kuvan elämästä keskiajan Lontoossa.
Noin 90 minuuttia kestävä esitys on paikoitellen hykerryttävää verbaalista iloittelua, unohtamatta kuitenkaan vakavia sävyjä, joita pienen ihmisen elämään tuona aikana mahtui. Itselleni tuli ainakin mieleen, että ihminen on edelleen samanlainen, kuin runsaat 600 vuotta sitten. Vain kulissit ja keinot ovat hieman muuttuneet. Menkää hyvät ihmiset syksyllä teatteriin!
Minna Christine
